Hurts herkisti jäähallin

Brittisynapopduo Hurts soitti lauantaina 15.10 tunnelmallisen keikan loppuunmyydyllä Helsingin jäähallilla. Yleisö todisti Happiness-kiertueen suurinta ja yhtä bändin koko historian suurimmista keikoista.

Hurts nauttii Suomessa erityisen laajasta ja nopeasti roihahtaneesta suosiosta. Hillityn klassisiin, keikarityylisiin pukuihin pukeutuvat, elektropoppia soittavat vähäeleiset manchesterilaisherrat Theo Hutchcraft ja Adam Anderson olivat vielä pari vuotta sitten huomattavasti tuntemattomampia. Vauhti on sen jälkeen ollut huimaa. Viime vuoden elokuun ja tammikuun Suomen keikat olivat jo silloin loppuunmyytyjä – jälkimmäinen päätettiin valtavan kysynnän takia siirtää Tavastiaa tilavampaan The Circus -yökerhoon. Ruisrockin keikka oli yksi festareiden odotetuimpia. Hurtsilla menee lujaa. Suosion salaisuus saattaa piillä herkässä musiikissa ja herrasmiesmäisessä tyylissä. Linja näyttää purevan juroiluun tottuneihin suomineitoihin. Hurts on vastakohta popkulttuuria hallitsevalle äänekkäälle revittelylle, itsekorostukselle ja äärimmäisyyksiin menevälle paljaalle pinnalle.

Jäähallikeikan järjestelyt tuntuivat sujuvan jouhevasti. Siirtyminen Helsingin asemanaukion Holiday Inniltä jäähallille kävi näppärästi ratikalla, ja jonot hallin edustalla lyhenivät rivakasti. Syy sujuvuuteen selvisi kuitenkin nopeasti: ovella viis veisattiin lippujen viivakoodeista ja paikkamerkinnätkin olivat vain ylimalkaisen vilkaisun arvoisia. Onneksi mutkien oikominen ei aiheuttanut myöhempää hämminkiä keikkapaikalla.

Vaikka jäähalli on tilana karu, bändi onnistui luomaan lämpimän ja jopa intiimin tunnelman. Miehet aloittivat soittamisen herrasmiesmäisesti ajallaan. Show oli selvästi vielä rakennettu klubikeikkoja, ei isoja areenoja silmällä pitäen. Permannolla pääsi kätevästi puikkelehtimaan muutaman kymmenen metrin päähän lavasta britti-ihmelapsia pällistelemään. Laulaja Hutchcraftin herkkä tulkinta lumosi yleisön. Siitä huolimatta, että ”maailman-kauneimmat-naiset” -välispiikit olivat kliseisiä, upposivat ne kuin kuuma veitsi voihin. Yleisölle heitellyt ruusut kruunasivat hurmoksen.

 Hurts on yhtä lailla vahvoilla soittaessaan nopeatempoisempia kuin hitaita biisejä. Tyylipuhtaasti ja tunteella esitetyt balladit Devotion, Silver linig ja Stay nostattivat ihastuksen huokauksia ja huojuvia käsiä. Esitystä ryhditti erinomaisesti lajityyppiin sopiva jousisoittimien rivistö ja tutut pitsipukuiset naistanssijat. Nopeammat biitit, kuten hitit Wonderful life ja Sunday sekä Unspoken saivat keikkaväen villiksi. Yleisö pääsi kokemaan kosketinsoittajana Andersonin tulkintaa myös kitaran varressa. Illuminated-kappaleen kohdalla Hutchcraft pyysi yleisöä nostamaan kännykät tähtitaivaaksi ilmaan, ja näky olikin mykistävä. Loppupuolella kuultiin kitaralla säestetty selkäpiitä kihelmöivä, Andersonin kitaralla säestämä balladi Affair ja lopuksi encoressa Better than love -radiohitti.

Mikä tunnelma! Juuri tällaista keikkareissua neuroottinen, kolmenkympin kriisin kanssa painiskeleva ja poukkoileva mieleni tarvitsi. Hurtsin musiikki vakuutti ja vaikutti, toi hyvän mielen ja takasi hetkeksi täydellisen vajoamisen muihin maailmoihin. Juuri tällainen hyvän keikan tulee olla.

Yritimme pelata jälkipelit Jenny Woossa, jonka oli mielikuvissani trendikäskin paikka. Sen sijaan löysimme itsemme Forten ja Lynin välimaastosta. Fiilis laski, bloggaajaanne alkoi yönälättää, ja marssimme tyynesti mäkkäripussiemme kanssa hotelliin. Note to self: yöllä sängyllä ympäriinsä viskelty suola ei muuten ole enää aamulla yhtä hauska juttu. Keikkakaveri saattoi olla vähän hiiltynyt iltaa kohdanneesta äkkilopusta, mutta sama nainen toisaalta veti sikeitä noin sekunnin päästä hörpättyään sokerijuomaa rasvasuolamätön päälle. Ei haittaa, keikka oli huikea!

Kuvista vastaa musiikkisivusto tune.fi. En saanut omia kuviani onnistumaan kaikkien mahdollisten vipstaakien vääntelystä huolimatta. Ei millään moodilla, salamalla tai ilman. Vika oli joko kamerassa, kameran takana tai vähän molemmissa.

PS. Odotellessani paluujunaa keikan jälkeisenä päivänä, Sokokselta tarttui mukaan kauan kaipaamani saapikaspari. Vagabondin upeat himmeäpintaiset Karenot sujahtivat sutjakkaasti seitinhienosta nestehukasta kärsivän keikankävijän jalkaan. Toivottavasti sujahtavat myös arjen pullistuksissa.

Lauantaiaamun huumaa

Lauantaiaamu on yksi viikon parhaista hetkistä. Auringonpaiste vielä kruunaa riemun. Mars, koiran kanssa palloilemaan aamunraikkaaseen ja hiljaiseen metsään. Kaikki mahdolliset kiristykset hellittävät hetkeksi ja levoton mieli saa hengähdystauon. Päälle herkkuvoileipiä, kananmunaa ja ämpärillinen tuoremehua. Tämän aamun tunnelmia:

Menoks!

Kärppänä.

Pois tällaiset oksat.

Suhisevat männyt.

Mikäs kääpä?

Kukkulalta näkee.

Naapurin omput jäivät vielä puuhun. Varkauslupa on saatu.

Se on syys ny.

Antakaa aikaa!

Viime viikkoina olen hautonut blogiaihetta jos toistakin. Tuntuu, etten kuitenkaan koskaan ehdi istua alas tunniksi-pariksi mustavalkoistaakseni mietöksiäni (kyllä, mietöksiä) arjen puristuksessa.

Olen halunnut kirjoittaa uudesta karppauslounaastani, joka koostuu pääosin leikkeleistä, vihanneksista, kananmunasta, rae- tai muista juustosta, pavuista tai herneistä, tadaa:

Uskomatonta, etten ole enää lounaan jälkeen kuin seitsemännellä kuukaudella raskaana. En suosittele hiilareiden täyseliminoimista, mutta vähentäminen näyttää tekevän hyvää.

Olen kovasti paljon halunnut raportoida myös Elixian Total Combat -lyöntipotkutunnista, johon tutustuin viime viikolla. Luulot pois heti kättelyssä, hajaa, hajaaaa, viuh, vouh, lihakset tutajaa ja syke on tummanpunaisella. Elixia means business! Raportoinnin arvoiset ovat myös brand-spanking-uudet treenitossuni, joilta odotan aivan uusia suoritusulottuvuuksia. Vanhat tossut palvelivat kymmenisen vuotta, tervemenoa. Uudet tossut tuoksuvat energialta, nuuuuh!

Sit liikkuu!

Kirjoittaminenkin on ollut tapetilla. Olen  väsännyt käymääni toimittajakurssia varten lehtijuttua mopokoulutuksesta sielu palaen. Joku ehkä on tietoinen siitä, että 1.6.2011 alkaen mopo-ajokortin saamiseksi tuli pakolliseksi erillinen mopo-opetus. Olen yrittänyt kasata ensimmäisen mopo-opetuskesän kokemuksia autokoulusta ja viranomaisilta. Kun itse olin 15 vee, mopoa sai ajaa kortitta vaikka Sampsa Simpanssi, mutta täytyy myöntää, että mopokoulutus ei ehkä ole ollut pahitteeksi. Juttu julkaistaan Turun Sanomissa. Kyseinen taho ei vain tiedä sitä vielä…

Tiedote koirarintamalta: Uljas appenzellinpaimenkoiramme Jalo on tehnyt nimeä kaltaistensa joukossa sveitsinpaimenkoirien erikoisnäyttelyssä, siitä lisää myöhemmin. Meidän ylväs, vakavaluontoinen palkintokoiramme. ”Pusi, musi, mussshi, mitä mamin kulta, puuhkahäntykäinen, mamin mupsimupetti, mamin kultakettunen…”. Ja koiran pään kääntelylle ei näy loppua.

Jalo-pojan uusi pesä.

Olen palanut halusta pölistä Ikeasta raahaamastani jättisäkistä täynnä naismaista, mutta kuitenkin ah niin tarpeellista sälää.  Vilttiä, henkaria, tyynynpäällistä, laatikkoa, huonekasvia, lautasliinaa. Ei ne miehet tajuu.

Kroatian haisukivet saivat vihdoin kodin.

Pehmeitä käpertymisvilttejä syyskylmää torjumaan. Huomaa linssiluteen hienostunut tassuasento.

Vihdoin, ikioma orkidea! Note to self: älä tapa heti.

Havahduin kuitenkin ajatukseen, joka koskettaa näitä kaikkia yllämainittuja. Aika. Ajankäyttö. Se tuntuu aiheuttavan ongelmaa erityisesti naisille, ja vielä ihan vapaaehtoisesti. Kukaan ei ole käskenyt tai edes pyytänyt meitä aikatauluttamaan päiviämme kuin presidenttiehdokkaat tai seitsemän lapsen uraäidit. Kun yrittää edistää yhtä elämänaluetta, voi olla varma, että pyllistää iloisesti kohta toista. Mikä ihme ajaa naiset uuvuttamaan itsensä henkihieveriin pitäis-tehdä -asioilla, jotka voisi hyvin jättää sen yhden kerran tekemättä. Sen ajan voisi viettää tehden jotain mukavaa itsekseen, perheensä kanssa tai muussa seurassa. Saattaa olla, ettei maailmanloppu tulekaan, vaikka pölyt jäisi kerran pyyhkimättä, kauppareissu tekemättä tai lenkki juoksematta.

Havahduin, kun mies tokaisi perjantai-iltana nätisti kattamassani illallispöydässä, että ”lakkaa nyt sähläämästä, ja istu alas syömään”. Oli ryökäle oikeassa. Olin huidellut menemään ainakin viikon siihen malliin, etten ollut juuri pysähtynyt muutoin kuin nukkumaan. Ei hyvä. Joutilasta luppoaikaa PITÄÄ olla. Silloin aivot pääsevät latautumaan, käsittelemään kokemiansa asioita ja vastaanottamaansa tietoa. Ei paljon hyödytä, vaikka olisit maailman viisain ihminen, jos välkkyaivot jäävät loputtoman sykkimisen takia valjastamatta. (Hmph, neropatit, en viitannut itseeni maailman viisaimmalla ihmisellä.)

Perjantai-illan hämyä. Kermaista ja hyvin valkosipulista carbonaraa odotellessa.Vielä sähläysmoodi päällä.

Miksi tämä ärsyttävä vastuuntuntoilmiö kiusaa naisia, miksi miehet tuntuvat selviävän helpommalla (niitä ei kiinnosta)? Mars lähimpään kirjakauppaan Mars ja Venus -hyllylle etsimään vastauksia. Haluan kuitenkin muistuttaa teitä naiset siitä, että joskus ylimääräinen tulisi vain jättää tekemättä ja keskittyä olennaiseen. Jokaisen tulisi pyrkiä muokkaamaan elämänsä juuri itselleen mieluisaksi, ei jonkin muotin tai naapurin Ellinooran elämän mukaiseksi.

 

Naiset, olette takuulla kokeneet tämän ilmiön. Laittakaahan kommentteja tähän blogiin tai Facebookiin. Päivitellään asiaa kimpassa.

Lupsakkaa mökkielämää

Vuokrasin järvenrantamökin muutamaksi päiväksi Kiskosta vain meille kahdelle ja koiralle. Sähköä ei ollut, hella ja jääkaappi toimivat kaasulla ja valot aurinkopaneelilla. Mökkielämässä oli jotain maagista! En ehtinyt kaivata kirkasta valoa, telkkaria tai juoksevaa vettä kertaakaan. Kuunnellessani iskelmiä paristoilla toimivasta radiosta ja katsellessani tyynen, ilta-auringossa kimmeltelevän järven yli, jokin vyöryi ylitseni Olin pakahtua epämääräisestä liikutuksen tunteesta ja jonkin hyvän, vanhan ja mukavan tunnistamisen riemusta. Ehkä kaupunkielämä, häly ja kiire ovat velloneet ympärilläni liian kauan ilman taukoa, enkä ole ymmärtänyt kuunnella hiljaisuuden kaipuutani. Tai sitten se oli vain se punaviini.

The manor.

Rantasauna

Järvipartio.

Ymppäsimme mökkeilyn lomaan kulttuurielämyksiä.  Fiskarsin ruukkikylä oli vain muutaman kymmenen kilometrin päässä. Olin aiemmin autuaan tietämätön tästä maaseudun ytimessä piilevästä helmestä. Sisätiloihin emme menneet, koska hurtta oli mukana, mutta nähtävää oli silti joka lähtöön. Roikkuvat oksat reunustivat hitaasti virtaavaa, idyllistä jokea. Ihan kuin emme olisi olleet Suomessa ollenkaan. Vanhoja myymälöiksi, työpajoiksi, kahviloiksi ja museoiksi kunnostettuja tehdas- ja muita rakennuksia oli vieri vieressä. Fiskarsin tuotteita oli tietysti kasoittain myynnissä. (Suomalainen) myyjä kuulemma palveli kaikkia sujuvasti englanniksi. Mitä sitä turhaan kieltä vaihtamaan kesken työpäivän. Fiskars toi jollain omituisella tavalla mieleen Saarenmaan pääkaupungin Kuressaaren, vaikka kylillä ei tiettävästi ole mitään yhteistä.

Snip snap!

Ruukkialueella.

Seuraavana päivänä tsekkasimme Kiskon kirkonkylän liepeillä nököttävät Haapaniemen linnanrauniot. Kivet olivat ihan viereisen talon pihan tuntumassa. Itseäni varmasti häiritsisi jatkuvasti pihapiirissä maleksivat ja kuikuilevat turistit. 

Rauniokoiran tutkimuksia.

Seuraava kohde oli vielä tukevasti pystyssä: Mustion linna oli mahtava museo-, majoitus-, kokous- ja ravintolakompleksi upeissa puitteissa luonnon helmassa. Kyllä Muistossa osataan, respect. Hinnat olivat osaamisen mukaiset: sesonkiaikana majoitus kahden hengen huoneessa alkaen 147 €…

Mustion linna

...vai oliko tämä se linna? Vai mitätön piharakennus?

Koira oli liekeissä mökkielämästä. Se säntäili parin-kolmenkymmenen metrin etäisyydellä toisistaan olevan mökin ja rantasaunan väliä, raahaili metrien mittaisia oksia ja tarkkaili kärppänä järven turvallisuustilannetta laiturilta. Se liikehti tuttuun tapaansa levottomasti kun ihmiset olivat veden äärellä. Jos rohkeni veteen, pelastuskoiramme pillastui pahanpäiväisesti. Aiemmin kesällä koira ui jo melko säyseästi ihmisuimarin ympärillä, tuhahteli vain mennessään. Nyttemmin se on ilmeisesti unohtanut saavuttamansa itsehillinnän. Siedätys jatkuu ensi keväänä.

Koira sai mökillä poikkeuksellisesti luvan nousta sohvalle, jopa sänkyyn. Se loikkasi suoraan möyhimään nukkujien pää-päähän, kuka nyt jalkopäähän haluaa, eihän siellä ole tyynyjäkään. Kaiken kaikkiaan koira viihtyi yllättävän vähän sohvilla tai sängyllä, eikä hinkunut jälkikäteen kotona paikkoihin, joihin sillä ei ole aiemmin ollut lupaa mennä. Tottumuskysymys kai. Tosin yhtenä yönä, kun olin epähuomiossa astunut sen tassuille sohiessani tietäni huussiin säkkipimeässä mökissä, kuulin sen hyppäävän omatoimisesti sohvalle. Ei täällä saa edes nukkua rauhassa, päällekin tallataan…

Tällainenkin korsi tässä, #&%!

Mikä on ruskea  ja valkoinen ja raahaa mennessään mitä milloinkin...

Kalaa ei noussut laituria edemmäksi. Hauet olivat kuulemma alimittaisia, ja pääsivät takaisin kasvamaan. Kantarelleja sen sijaan löysimme väkisin kaiveksimalla juuri kahden sipuli-sieninyytin verran.

Iltahämystelyä.

Hirvikärpästen seasta vaivalla kaivetut vahverot.

Valmistusvaihe

Nyytit

 Hieno loppukesän mökkiviikonloppu! Näitä vielä monta lisää, kiitos.

Kirjoittamisen uskomaton imu

Olen ollut innokas kirjoittaja pikkutytöstä lähtien. Helsingin Markkinointi-instituutin kirjoituskurssilta mukaan on kuitenkin tarttunut ihan uusia taitoja ja näkökulmia. Kurssi on ensisijaisesti suunnattu tiedottajille, ja tekstityypit ovat olleet tiedotteita, uutisia yms. pönötystekstejä. Mukavia kirjoitettavia nekin toki, kirjoitan mielelläni kaikenlaisia tekstejä. Kurssin viimeinen tehtävä oli kuitenkin erilainen, vapaa tarina. Tässä tulos.

Nuori urhoollinen

Tyttö keskittyy läksyihinsä pienessä lähiökaksiossa, mutta kuuntelee samalla makuuhuoneesta kuuluvaa raskasta unihengitystä. Väliin kuuluu murahduksia ja kuorsausta. Jääkaappi on täytetty, pyykit on pesty, pieni asunto on siisti, tyttö miettii. Osaan, pystyn, hoidan. Hallitsen. Tänään kodissa vallitsee rauha ja hiljaisuus, eilen oli toisin.

Koulupäivä on ohi, biologiantunnilla käsiteltiin mielenkiintoisia, eksoottisia eläimiä. Äiti tervehtii tyttöä iloisesti olkansa yli.

- Ota uunista on makaronilaatikkoa, kohta tulee kiisseliä!

Äidin essulle on lennähtänyt perunajauhoa. Kotona tuoksuu koti ja lämpö, tyttö miettii. Kapeaan maljakkoon on aseteltu kauniin symmetrisiä päivänkakkaroita. Ehkä kaikki muuttuu? Elämä onkin hyvää, elämä maistuu kiisseliltä.

Tyttö herää vaimeisiin ääniin. Äänet voimistuvat. Asunnossa on joku! Kirkas valo lävähtää tytön silmiin.

- Poliisi! Liikkumatta!

Tytön kettuterrieri vapisee keittiön pöydän alla. Äiti näyttää lannistuneelta raudoissaan. Yllätysvieraat löytävät etsimänsä ja äiti viedään pois. Tytön matka kohti tuntematonta alkaa.

Varaperhe on ystävällinen, mutta vieras. Aamiaismurot maistuvat teollisilta. Tyttö on hämmentynyt, kaipaa. Mitä äiti tekee juuri nyt, ajatteleeko häntä? Tahdon kotiin. Vai onko tämä nyt koti?

Kuluu aikaa, ja äiti on taas valmis äidin tehtäviin. Pieni perhe yhdistyy toisessa, pienessä lähiökaksiossa. Äiti on nöyrä, raitis ja omistautuva. Tyttö on onnellinen, ja luottamuksen repaleinen verkko kuroutuu hitaasti eheämmäksi.

Menneisyyden taakka nostaa kuitenkin taas pian päätään. Äiti löytää hitaasti vanhat, tutut tapansa.

- Täytyyhän minun jotenkin meidät elättää! Mene itse sitten töihin, lapsi!

Tyttö herää aamulla lähteäkseen kouluun. Äidin sänky on koskematon. Äiti ei ole palannut vielä koulun jälkeenkään. Tyttö vetää kettuterrierin kylkeään vasten ja käpertyy sohvalle. Äiti ei palaa sinä päivänä, eikä sitä seuraavana. Tytön on soitettava hiirenkorvalla olevan käyntikortin numeroon. Äiti löytyy, selittää unohtaneensa ajan kulun. Olihan hän vain tutun luona.

- Pärjäähän se yksinkin, iso tyttö jo.

Uusi varaperhe, tyttö on turta. Eksoottiset eläimet eivät enää jaksa kiinnostaa biologian tunnilla. Tyttö nojaa ikkunalautaan ja seuraa taivaalla kaartelevia lokkeja. Voimat ovat loppu, tyttö ei enää jaksa olla vahva.

Vielä kerran.

- Äiti on kuitenkin aina äiti, sosiaalityöntekijä luettelee mantraansa. Urautuneen oloinen nainen ei kuitenkaan tiedä, että tyttö on kaikessa hiljaisuudessa jo tehnyt päätöksensä.

Äiti on sydämellinen ja täynnä lupauksia. Lasagne on hyvää, tyttö hymyilee ja halaa äitiä pitkään. Äiti nukahtaa varhain, mutta tytön sängyssä ei tänä yönä nukuta. Vähäiset, mutta sitäkin rakkaammat tavarat sujahtavat hiljaa kuluneeseen urheilukassiin. Tytön kurkusta purkautuu syvä huokaus hänen laskiessaan keittiön pöydälle pienen kimpun päivänkakkaroita. Hän nostaa kettuterrierin hellästi kainaloonsa, painaa oven kiinni ja katoaa lähiön hiljaiseen yöhön.

Matkan jälkitunnelmia

Hieno loma, suosittelen Kroatiaa lämpimästi! Tänne voisi reissata uudestaankin. Sää oli viimeisinä päivinä epävakainen, joten maleksimme lisää kaupungilla, ostelimme turhuuksia ja söimme mahamme taas pystyyn. 

Näkymiä vanhastakaupungista.

Markkinamiehet puhuvat Kroatiassakin jo suomea! Kiitokseksi tuli tosin tack, helppoheikillä on vielä opittavaa. Markkinakujalta mukaan tarttuneet as-fake-as-it-gets-veskat.

Kiviröykkiö-, aka. arkeologisessa museossa oli paljon mielenkiintoista roomalaissälää. Hoksasin vasta seinälle ripustetusta kartasta, miten laaja Rooman valtakunta oli ollut (historiantuntien anti taisi jäädä teinihaaveilun varjoon). Suuruudenhullua väkeä, sehän oli varsinainen maanosa!

Splitin arkeologinen museo.

Museon pihamaalta.

Yöllä ukkosti siihen malliin, että latautumassa ollut läppäri sai kunnon täräyksen ja kieltäytyi seuraavana aamuna toimimasta. Suomessa korjaajasetä lupasi laastaroida laitteen parhaansa mukaan. Nyt jopa minä uskon, että pistoke on hyvä vetää seinästä. Totuus on, että unohtuu kuitenkin.

Halusin välttämättä tuoda Suomeen lemmenrannalta poimittuja, vaaleita kiviä. Hykertelin, että niillä olisi ihan erilainen tunnearvo kuin Ikean 5,95 sisustuskivillä. En ottanut huomioon merellistä tekijää. Matkalaukku ja kaikki siellä olleet tavarat haisivat kuin Silakkamarkkinat hellepäivänä. Yritä siinä sitten selitellä lentokoneessa, miksi villapaitasi tuoksahtaa. Nyt vimmatun huuhtomisen ja etikkakylpyjen jälkeen kivien ihana merellinen tuoksu on hälvennyt. Mars Ikeaan ostamaan niille jokin hieno lasiastia.

Haisukivet

Seuraava Kroatian kohdeyhdistelmä voisi olla vaikka Dubrovnik ja Bracia vielä kukkeampi ökysaari Hvar. Rahaa on tosin tehtävä ja jemmattava ahkerasti ennen seuraavaa Riku Rikas -leikkiä. Seuraavaksi haaveissa matka johonkin päin Afrikkaa, a wimma we, a wimma we… 

"Mitään rokotuksia tarvita, mä oon aina ollut terve kuin kirahvi."