Antakaa aikaa!

Viime viikkoina olen hautonut blogiaihetta jos toistakin. Tuntuu, etten kuitenkaan koskaan ehdi istua alas tunniksi-pariksi mustavalkoistaakseni mietöksiäni (kyllä, mietöksiä) arjen puristuksessa.

Olen halunnut kirjoittaa uudesta karppauslounaastani, joka koostuu pääosin leikkeleistä, vihanneksista, kananmunasta, rae- tai muista juustosta, pavuista tai herneistä, tadaa:

Uskomatonta, etten ole enää lounaan jälkeen kuin seitsemännellä kuukaudella raskaana. En suosittele hiilareiden täyseliminoimista, mutta vähentäminen näyttää tekevän hyvää.

Olen kovasti paljon halunnut raportoida myös Elixian Total Combat -lyöntipotkutunnista, johon tutustuin viime viikolla. Luulot pois heti kättelyssä, hajaa, hajaaaa, viuh, vouh, lihakset tutajaa ja syke on tummanpunaisella. Elixia means business! Raportoinnin arvoiset ovat myös brand-spanking-uudet treenitossuni, joilta odotan aivan uusia suoritusulottuvuuksia. Vanhat tossut palvelivat kymmenisen vuotta, tervemenoa. Uudet tossut tuoksuvat energialta, nuuuuh!

Sit liikkuu!

Kirjoittaminenkin on ollut tapetilla. Olen  väsännyt käymääni toimittajakurssia varten lehtijuttua mopokoulutuksesta sielu palaen. Joku ehkä on tietoinen siitä, että 1.6.2011 alkaen mopo-ajokortin saamiseksi tuli pakolliseksi erillinen mopo-opetus. Olen yrittänyt kasata ensimmäisen mopo-opetuskesän kokemuksia autokoulusta ja viranomaisilta. Kun itse olin 15 vee, mopoa sai ajaa kortitta vaikka Sampsa Simpanssi, mutta täytyy myöntää, että mopokoulutus ei ehkä ole ollut pahitteeksi. Juttu julkaistaan Turun Sanomissa. Kyseinen taho ei vain tiedä sitä vielä…

Tiedote koirarintamalta: Uljas appenzellinpaimenkoiramme Jalo on tehnyt nimeä kaltaistensa joukossa sveitsinpaimenkoirien erikoisnäyttelyssä, siitä lisää myöhemmin. Meidän ylväs, vakavaluontoinen palkintokoiramme. ”Pusi, musi, mussshi, mitä mamin kulta, puuhkahäntykäinen, mamin mupsimupetti, mamin kultakettunen…”. Ja koiran pään kääntelylle ei näy loppua.

Jalo-pojan uusi pesä.

Olen palanut halusta pölistä Ikeasta raahaamastani jättisäkistä täynnä naismaista, mutta kuitenkin ah niin tarpeellista sälää.  Vilttiä, henkaria, tyynynpäällistä, laatikkoa, huonekasvia, lautasliinaa. Ei ne miehet tajuu.

Kroatian haisukivet saivat vihdoin kodin.

Pehmeitä käpertymisvilttejä syyskylmää torjumaan. Huomaa linssiluteen hienostunut tassuasento.

Vihdoin, ikioma orkidea! Note to self: älä tapa heti.

Havahduin kuitenkin ajatukseen, joka koskettaa näitä kaikkia yllämainittuja. Aika. Ajankäyttö. Se tuntuu aiheuttavan ongelmaa erityisesti naisille, ja vielä ihan vapaaehtoisesti. Kukaan ei ole käskenyt tai edes pyytänyt meitä aikatauluttamaan päiviämme kuin presidenttiehdokkaat tai seitsemän lapsen uraäidit. Kun yrittää edistää yhtä elämänaluetta, voi olla varma, että pyllistää iloisesti kohta toista. Mikä ihme ajaa naiset uuvuttamaan itsensä henkihieveriin pitäis-tehdä -asioilla, jotka voisi hyvin jättää sen yhden kerran tekemättä. Sen ajan voisi viettää tehden jotain mukavaa itsekseen, perheensä kanssa tai muussa seurassa. Saattaa olla, ettei maailmanloppu tulekaan, vaikka pölyt jäisi kerran pyyhkimättä, kauppareissu tekemättä tai lenkki juoksematta.

Havahduin, kun mies tokaisi perjantai-iltana nätisti kattamassani illallispöydässä, että ”lakkaa nyt sähläämästä, ja istu alas syömään”. Oli ryökäle oikeassa. Olin huidellut menemään ainakin viikon siihen malliin, etten ollut juuri pysähtynyt muutoin kuin nukkumaan. Ei hyvä. Joutilasta luppoaikaa PITÄÄ olla. Silloin aivot pääsevät latautumaan, käsittelemään kokemiansa asioita ja vastaanottamaansa tietoa. Ei paljon hyödytä, vaikka olisit maailman viisain ihminen, jos välkkyaivot jäävät loputtoman sykkimisen takia valjastamatta. (Hmph, neropatit, en viitannut itseeni maailman viisaimmalla ihmisellä.)

Perjantai-illan hämyä. Kermaista ja hyvin valkosipulista carbonaraa odotellessa.Vielä sähläysmoodi päällä.

Miksi tämä ärsyttävä vastuuntuntoilmiö kiusaa naisia, miksi miehet tuntuvat selviävän helpommalla (niitä ei kiinnosta)? Mars lähimpään kirjakauppaan Mars ja Venus -hyllylle etsimään vastauksia. Haluan kuitenkin muistuttaa teitä naiset siitä, että joskus ylimääräinen tulisi vain jättää tekemättä ja keskittyä olennaiseen. Jokaisen tulisi pyrkiä muokkaamaan elämänsä juuri itselleen mieluisaksi, ei jonkin muotin tai naapurin Ellinooran elämän mukaiseksi.

 

Naiset, olette takuulla kokeneet tämän ilmiön. Laittakaahan kommentteja tähän blogiin tai Facebookiin. Päivitellään asiaa kimpassa.