Aloittelevan toimittajan tunnustuksia

Päivätyössäni olen ollut - ja olen edelleen - isänmaan toivojen ympäröimänä, joten nyt aikuisten maailma tuntuu hivenen pelottavalta. Se on tietty vähän huono, jos on kolkyt. Pitää löytää sovittuihin aikoihin ilmoitettuihin osoitteisiin, tietää mitä papruja pitää olla mukana missäkin paikassa, käyttää sivistyssanoja (oikeissa kohdissa), smooltookata, soitella hermostuttaviin paikkoihin, puhua järkeviä palavereissa, mahdollisesti juoda kahvia ja syödä pullaakin mielellään. Ainakin sämpylää. On niin julmetusti juttuja, jotka pitää hallita, tai muuten uudet kuviot ja unelmat saa unohtaa. Joskus tekisi vain mieli tehdä untuvapeitosta maja olkkarin lattialle ja leikkiä vuotta -92.

Itsenäinen unelmaduunini on aivan hyppysissäni. Olen halunnut kirjoittaa koko muistavan elinikäni. Näkemys varsinaisesta ammatista on vaihdellut vuosien varrella, ja yliopisto vain pahensi hämmennystä. Nyt kuitenkin tuntuu, että voisin pian mennä läpi ihan oikeasta toimittajasta - muutama juttu jo julkaistu. Vaikka välillä on ryssitty, jotain on tehty myös oikein.

Ei ole kuitenkaan aina helppoa. Löydän kuin ihmeen kaupalla renkaat luisuen ja liian korkein tilannenopeuksin haastattelupaikkaan. Uskokaa pois, navigaattori ei ratkaise kaikkia paikannusongelmia - varsinkaan jos on sähläyksen Varsinais-Suomenmestari. Ajan parin risteyksen ohi aiheuttaen äkkijarrutuksilla lieviä vaaratilanteita. Olen myöhässä, selässä virtaa hikinoro kiireestä ja hermostuksesta, kireä niska jomottaa hedarina takaraivossa. Ei, tieto siitä ei auta, että haastateltavani on loppujen lopuksi ihan samanlainen tallaaja kuin minä. Mitä nyt fiksumpi, kootumpi, elämänkokeneempi ja niinku sillee muutenki aikuisempi.

Pysäköin aivan liian kauas sovitusta paikasta, koska en oikeastaan tiedä mihin helkkariin olen menossa. Löydän vahingossa oikean paikan. Etsin hädissäni oikeaa käytävää, huonetta ja tyyppiä, ja perille löydettyäni huomaan kas, kamera jäi autoon. Kaamea hiki. Noh, haastatellaan ensin. Kyselen omasta mielestäni pönttöjä kysymyksiä ja tunnen itseni palikaksi. Tyypin on pidettävä toimittajaa vähän tohelona hiihtäjänä. Sillä on kirkkaanpunaiset rakennekynnetkin, voikohan sitä ottaa ihan vakavasti.
 

Saan haastattelun pakettiin papereita pakonomaisesti rapistellen ja käännellen. Mietin mahdanko saada jälkikäteen selvää umpimähkään eri sivuille raapustetuista muistiinpanoistani. Haastatteluhetkellä sanojen ensimmäiset tavut tuntuvan mystisesti riittävän muistiinpanoksi. Jotain äärimmäisen olennaista on takuulla jäänyt kysymättä ja naamataulua kuumottaa. Puolijuoksen takinhelmat ja laukku holtittomasti heiluen entistä hikisempänä autolle hakemaan kameraa, haastateltavalla on jo kiire seuraavaan palikseen. Linssinsuojus ja pikkuesineet lentelevät laukusta lattialle, voi jeesush että on kuuma ja hiki ja paniikki ja kiire. Kuvat tulee otettua, kiitos ja hei ja takaisin autolle olemaan ihmisraunio. Ei muuta kuin seuraavalla keikalle, minne haluat ajaa, syötä osoite... Pientä liioittelua saattaa häivähdellä ilmassa, mutta ymmärtänette yskän.

 

Pääsen syvimpään olemukseeni kun vedän kotona villasukat jalkaan ja ripottelen epämääräiset, ryttääntyneet muistiinpanoni tietokoneen ympärille. Ajantaju hämärtyy, jano ja nälkä unohtuvat. Kirjoitan yleensä kunnes on valmista. Ihme tapahtuu, ja sinne tänne roiskituista harakanvarpaista syntyy fiksusti jäsennelty, lukijaystävällinen ja rönsyilemätön kokonaisuus. Keikat sen sijaan kasvattavat vielä joka kerta yhden uuden harmaan hiuksen. No juu, tiedetään, jopa tämän pölhögustaava-toimittajan keikat alkavat sujua toiston ja kokemuksen myötä. Sitä odotellessa, any day now...