Blogini on taas vaiennut arjen vaativassa otteessa. Kukaan ei halua lukea narinaa työn sujuvuudesta, parisuhteen suhdanteista tai jumppatuntiaikatauluista. Been there dn tht. Härdellin keskellä on vaikea löytää aikaa tai aihetta mielekkääseen blogikirjoitukseen (tunnen tuskanne, kolumnistit). Hiljattain mieleeni kuitenkin iski ajatuksia kirvottava aihe: yksinolo.
Olen aina viihtynyt yksin. Ainoana lapsena yksin oli normaalitila. Seura oli joskus mukavaa ja erityistä, mutta se saattoi myös ärsyttää ja ahdistaa. Lähtisipä jo pois! Heräsin, valmistauduin kouluun, söin, puuhasin läksyjä, hevostelin, luin Neiti Etsiviä ja tapitin lempisarjojani – useimmiten yksin. Omasta tahdostani. Loin itselleni oman jutun, jonka ulkopuolinen tuntui häiriöltä. Kaiken lisäksi tunsin aina olevani jotain muuta maata, porukan oudoimman värinen lintu.
Yhteiskunta tietysti esittää nyt aikuiselle erilaisia sosiaalisia vaateita. Jessöör, kyllä Isoveli. Kaikesta huolimatta olen vauhtiin päästessäni edelleen sama yksinviihtyjä, jonka mielestä käperrys omaan kotiin voittaa aina oottekona kuullu -kahvittelut ja meikki-muovipurkkikutsut.
En ole luonnonoikku, illanvietto hyvässä seurassa on toki mukavaa – suunniteltuna ja kiireettömästi. Auta armias, jos tilanne tulee puskista, takalukkojurotus on valmis. Karavaanari-kaikkien-kaveri-mieheni ei ymmärrä tätä kiukutteluksi luokittelemaansa mielentilaa. Itse taas voisin jaaritella siitä hyvinkin syväluotaavat analyysit. Ei linnusta voi niin vain tulla kalaa.
Jos ympärilläni olisi ollut sisaruskatras, olisinko ollut sosiaalisesti lahjakkaampi, epäitsekkäämpi, huomaavaisempi, tunteellisempi? Vai oliko lakoninen, hitaasti vieraille lämpiävä ja kuoressaan viihtyvä vetäytyjä alusta asti kirjoihin kirjoitettu?
Ei loppujen lopuksi haittaa, että arki on hektistä, että telkkarista pauhaa Jimin avaruusolio- tai apokalypsidokkareita, että likapyykin määrä on käsittämätön kahden ihmisen tuotokseksi, tai että kotini on myös rakennusyrityksen tukikohta, jossa on joskus saattanut olla trafiikkia hiukan huonoon aikaan. Ei haittaa, koska jaan mielelläni kodin sen tyypin kanssa, josta tykkään, ja jonka kanssa tuppaan viihtymään. Hetki yksioloa silloin tällöin on kuitenkin mannaa.
Jouluaattoiltana, kun mies koisasi juhlallisuuksien uuvuttamana, istuin selaamaan blogeja, voitelin härskin kerroksen voeta saaristolaisleivän ja graavilohen väliin, kuuntelin Michael Bublén joululevyn kolmannenkymmenennenseitsemännen kerran ja haudoin uusia lehtijuttuaiheita. Yksinkertainen, mutta voi pojat, niin rentouttava huvi! Viiniäkin oli!
Lauantai-aamut myös lepuuttavat yleensä hermoja. Pääsen päivänvalossa kaksin koiran kanssa läheiselle kukkulalle nuuskimaan raitista ilmaa ja ihastelemaan maisemaa kaupungin yllä. Kukkulalla on hiljaista ja autiota, liikenne kuuluu jostain kaukaa vaimeana huminana. Koirakin tuntuu tiiraavan kaukaisuuteen ja miettivän koirallisuuksia. Kirkkaalla säällä kalliolta näkyy panoraamana mm. Turku Energian piippu Fibonaccin koodeineen, TYKS, Tuomio-, Martin ja Mikaelin kirkot sekä Tähtitorni. Kotikaupunki, tuo vanha ystäväni.
Aiheeseen ei ole tarjolla kuvitusta, siksi satunnaisia kuvia viimeajoilta:
 |
| Ihan oman mielen mukaan valikoidut synttärilahjasilmälasit x 2. Nyt voi taas ottaa silmän käteen ja katsoa. |
 |
| Briteistä ihan itse tilatut popot ovat sievät, mutta tuntuvat keskiaikaiselta kidutukselta. Auau. |
 |
| Silk Sushi Tallinnassa. Maistuis varmaan sullekin. |
 |
| On namisalaatti hyvää kun yksin syö. |
